Tunnelma oli melkein kuin Paavo Ruotsalaisen aikaan Nilsiän Aholansaaressa. Oltiin hartaita ja haltioissaan. Kyseessä oli kuitenkin Pohjois-Savon liiton järjestämä talviseminaari ”Metsästä on moneksi”. Ja kuten Ruotsalaisen aikaan, tähänkin Päivälehden museossa järjestettyyn tilaisuuteen oli kutsuttu sanaa julistamaan kaikki alansa parhaat, ministeriä myöten. Eivätkä he pettäneet.
Mitä seminoitiin, mitä puhuttiin? Siitä seuraavassa lyhyesti ja puolisavolaisen maallikon ymmärryksellä.
Seppo Kääriäisen avaus johdatti hyvin aiheeseen. Metsä todella tarjoaa kaikkea, ja ennenkin on päästy puulla parempiin päiviin. Nyt ei pelkkä puu kuitenkaan Kiäriäiselle riittänyt, vaan hän halusi vaihtaa puun puun lisäarvoon.
Maatalous- ja ympäristöministeri (ennen maa- ja metsätalousministeri) Kimmo Tiilikainen aloitti sillä, että hallitusohjelmaan on kirjattu puun käytön lisääminen 15 milj. kuutiometrillä. Eikä hän epäillyt, etteikö se toteutuisi. Ei myöskään vastaavan puumäärän tuloa markkinoille. Uusia keinoja ei tosin ollut juuri esittää: sähköinen kaupankäynti, entistä tarkemmat metsävaratiedot (mihin niitä puukaupassa tarvitaan?) sekä metsätilojen sukupolvenvaihdoksen helpottaminen, minkä hän lupasi tulevan voimaan ensi vuoden alussa. Lisäksi ministeri muistutti viime viikolla tehdystä päätöksestä jakaa 600 miljoona euroa väylähankkeisiin, joihin kuuluu myös kosolti paikallisteiden perusparannuksia. Positiivista oli hänen mukaansa myös se, että metsälajien määrä on vähentymässä uhanalaisten listalta, sekä se, että uusiutuvan energian tavoite on täyttymässä aikataulua nopeammin.
Kääriäisen kaipaamaa lisäarvoa saatiin kahdessa seminaarin tiede-esityksessä. Luken tutkimusylijohtaja Johanna Bouchart ja Itä-Suomen yliopiston professori Reijo Lappalainen vyöryttivät seuralaisten silmiin huiman vision puun (ja ohessa vähän metsienkin) monipuolisuudesta: siitä saa lähes mitä vaan, ja lisäarvo voi olla jopa tuhatkertainen. Lähes kaikki puussa voidaan hyödyntää ja puun polttamisen tulee olla viimeinen vaihtoehto.
Mutta miten saada nämä mahdollisuudet tuotteiksi? Pihkasalva taitaa tätä nykyä olla ainoa uusi puuvalmiste, jota on kaupan hyllyillä. On täysin ymmärrettävää, että jos kerran hinta nelinkertaistuu, niin sellusta kannattaa tehdä tekstiiliä. Puuvaatteiden mallikappaleita on Suomessa esitelty jo pitkään, mutta missä ovat petäjälankaa kutovat tekstiilitehtaamme? Kun kuitenkin bambusukkia ja muutakin bambunpehmeää olemme käyttäneet jo vuosia.
Sen ohella että puusta saadaan lähes mitä vaan, Bouchart lupasi puuta myös lisää. Metsiemme kasvu on nostettavissa 100 miljoonasta 150 miljoonaan kuutioon! Eikä siihen tarvita mitään uusia poppaskonsteja: metsänjalostusta, lannoitusta, peltojen metsitystä ja vähän ilmastonmuutostakin. Tärkeintä on saada tälle lisäpuulle kysyntää. Tarjonta hoituu lähinnä uusien metsänomistusjärjestelyjen kautta.
Tilaisuus huipentui aidon savolaisprojektin, Kuopioon tulevan sellutehtaan, Finnpulpin, esittelyyn. Toimitusjohtaja Martti Fredriksonin esitys oli melkein kuin Grimmin sadusta. Maailman suurin havusellutehdas, joka tulee vuosittain antamaan 600 milj. euron vientitulot, Sellun ohella saadaan valtavasti energiaa ja hienoa mäntyöljyä, jota ei suinkaan tulla polttamaan. Markkinoita riittää, puut saadaan 200 kilometrin säteeltä, vain rahoitus on hieman auki: miljoonalla eurolla oli saatu 750-sivuinen ympäristövaikutusraportti ja rahaa oli vielä vähän jatkotoimiinkin. Puuttuu enää vai toteutus.
Seminaarin parasta antia oli sen myönteisyys. Kaikki uskoivat metsään ja metsäteollisuuteen, ennen kaikkea Kuopion sellutehtaaseen. (Kiinalaisten Kemi-hanke sen sijaan tuntui puhvettipuheissa kaatuvan niin raaka-aineeseen kuin teknologiaan.) Yhtään poikkipuolista sanaa ei lausuttu, vaikka muutamia duubioita esitettiinkin puun saatavuudesta, niin kauppaan tulon kuin myös metsästä ulostulon osalta. Mutta nekin haihtuivat, kun MTK:n (Finnpulpin osakas) Erno Järvinen vakuutti, että puuta tulee, jos vain kysyntää löytyy. ”Yksikään tehdas ei Suomessa ole pysähtynyt puun puutteeseen.” Ja korjuun ”vesitalvi”-ongelmat uskottiin ratkaistavan teknologialla, viimeistään Vieremällä.
Myöskään uusien puuhun perustuvien innovaatioiden mahdollisuuksia ei epäilty. Tosin myönnettiin niiden kaupallistamiseen liittyvät vaikeudet, vaikka ne nykyään ovatkin vain haasteita. Vaaraksi nähtiin, että ruotsalaiset (tai muut) saattaisivat ”lainata” niitä, kuin myös ehdotettua ”Hyvän metsänhoidon Suomi”-brändiä, vaikka uskottiinkin pohjoismaiseen yhteistyöhön metsäalalla. Silti seuraväki saattoi yhtyä Kari Rajamäen päätössanoissaan esittämään julistukseen ”Metsässä on tulevaisuus!”
Aholansaaren tunnelmaan saattoi vaikuttaa sekin, että seminaarin juontajaksi oli kutsuttu aito savolainen, kirjailija Antti Heikkinen Nilsiästä (Kuopiota sekin nykyään); sanaa piisasi. Juontonsa välissä hän taisi saada sovituksi isänsä metsätilaan (450 ha) kohdistuvan sukupolvenvaihdosongelman ministeri Tiilikaisen kanssa (jolla kuulemma naimaton sisko). Ehtipä hän myös hän kertoa juuri sopineensa Vidgrenin veljesten kanssa Einarista kertovan kirjoittamisesta. Ehkä kuitenkin kannattaa harkita, kannattaako tehdä kirja siltä pohjalta, mitä hänen ”makupalansa” Einarista tarjosivat, niin legendaarinen ja mukava mies olikin. Ja tuskinpa Veikko Huovinenkaan tarvitsi kahdeksan konjakkia julistaakseen, että metsä on hänen jumalansa! Eikä siihen julistusta tarvittu. – Eikä tarvita.
Ketä seuroissa oli? Paljon savolaisia, kypsään ikään ehtineitä, juontajan lisäksi tuskin montaakaan alle viiskymppistä. Virkaväkeä ja kokeneita seminaarilaisia, joku entisen kansanedustajakin. Metsänomistajia, mutta firmojen miehiä ei näkynyt.
Puhvettikin oli varmaan ihan Aholansaaren tasoa, ja ainakin täällä viinijuomat oli valittu harvinaisen onnistuneesti. Seminaarin otsikosta poiketen, Monnetia ei tarjottu. Silti oikein positiiviset metsäseurat!
Esko Pakkanen